Friday, 30 August 2013

22.6.2008


53º52,604´N 166º33,094´W

Dutch Harbor


Lähdimme Sand Pointista 17.6. käytyämme ensin täyttämässä tankit. Diesel oli valitettavasti 15 senttiä kalliimpaa kuin Kodiakilla ja todennäköisesti vain kallistuu mitä kauemmas länteen menemme. Ajoitimme lähtömme niin, että olisimme Unimak Passissa virtauksen vaihtuessa meille myötäiseksi. Päätimme mennä ulkomeren kautta, koska sääennusteen mukaan kelin pitäisi olla lähes tyyni ja vasta loppumatkalle luvattiin tuulta SW, siis vastaista.


Matkalla tuuli loistikin poissaolollaan. Se oli enimmillään noin 4 solmua, ja jouduimme moottoroimaan koko matkan Unalaskaan. Unimak Islandia lähestyessämme sumu alkoi haitata näkyvyyttä, ja pian näkyvyys oli alle mailin. Unimak Passissa on kova liikenne varsinkin Beringinmeren suuntaan, koska Kaukoitään menevät laivat pyrkivät kulkemaan sen kautta välttääkseen eteläisemmän merialueen vastatuulet ja vastavirrat.

Tulimme salmen liikennealueen pohjoisen reunan ulkopuolta ja parhaalla kertaa tutkassamme näkyi kolme laivaa samanaikaisesti matkalla länteen. Vastaantulevaa liikennettä ei ollut lainkaan. Osuimme virtauslaskelmissamme oikeaan, vaikkakin virtauksen voimakkuus, 3 solmua, yllätti. Salmien paha maine on ilmeisen perusteltua. Vasta tultuamme Beringinmeren puolelle, tuuli voimistui hetkeksi ennustettuun lähes 20 solmuun.


Saavuimme Dutch Harboriin sopivasti iltapäivällä ja saimme hyvän laituripaikan suojaisesta pienvenesatamasta. Satamamestarin toimistosta oli kaksi miestä odottamassa meitä laiturilla, ja toisella heistä oli mukanaan tilaamamme decal. Nyt vain tullille ilmoittamaan saapumisestamme, ja olisimme valmiit tutustumaan Dutch Harborin nähtävyyksiin. Mutta yllätys, yllätys, paikallinen tullikonttori olikin pistetty kiinni, ja meidän olisi ilmoittauduttava Anchorageen. Ajattelimme levottomin mielin Anchoragen mahdollista reaktiota heidän kuullessaan, että heidän tulkinnastaan huolimatta olimme edelleen Alaskassa. Päätimme, että Riitta soittaisi sinne, koska hänen kielitaitonsa riittää selvittämään mahdollisesti esille tulevat ongelmat. Anchoragesta kerrottiin kuitenkin, että Dutch Harboriin oli lähetetty tullivirkailija, joka olisi paikalla seuraavat viisi päivää. Jostain syystä satamamestari ei tiennyt asiasta mitään, mutta tapasimme virkailijan sattumalta hotellin aulassa ja sovimme tapaamisen papereiden kera samaksi illaksi. Virkailija osoittautui hauskaksi tyypiksi. Juttelimme parisen tuntia ja erosimme siinä yhteysymmärryksessä, että olimme nyt täyttäneet raportointivelvoitteemme.


Laiturimme vieressä on USA:n suurin kalanjalostuslaitosten keskittymä. Kalalaitureissa ei tällä hetkellä ole kuitenkaan ruuhkaa, koska varsinainen kausi alkaa vasta myöhemmin, ja kuningasrapua pyydetään talvella. Ravunpyyntiä voi nykyisin seurata myös televisiosta, ja Dutch Harbor on Discovery Channelillä pyörivässä Deadliest Catch - dokumentissa esiintyvien veneiden kotisatama. Kaikkialla näkyy rapumertoja satojen kappaleiden rypäleissä ja monenmoisia trooleja. Se, mikä tekee Dutch Harborista epätavallisen kalasataman, on lokkien täydellinen puuttuminen. Valkopäämerikotkia on sen sijaan kaikkialla. Nähtyämme Sewardissa, kuinka kotka sieppasi lokin lennosta kynsiinsä ja pisteli sen maston huipussa suihinsa, ymmärrämme hyvin, ettei lokeilla ole täällä elinmahdollisuutta ruoan runsaudesta huolimatta.

Naapureinamme on pitkästä aikaa muitakin ulkomaisia purjehtijoita. Laiturin päässä on pieni australialaisvene, Berrimilla III, jolla noin 60 - vuotias Alex kahden hengen miehistöineen on lähdössä luoteisväylälle. He olivat jo kerran lähteneet matkalle, mutta joutuivat vaihteiston rikkoutumisen vuoksi palaamaan takaisin. Päivä saapumisemme jälkeen tuli viereemme teräksinen, 38 - jalkainen puolalaisvene Panika. Andy ja Krystyna, jotka ovat itse asiassa USA:n kansalaisia, olivat purjehtineet Tasmaniasta Australian, Papua Uusi Guinean, Guamin ja Filippiinien kautta ensin Japaniin ja sieltä Havaijin kautta Alaskaan.


Pekka on käynyt kiropraktikolla selkänsä takia ja jatkaa käyntejä vielä ainakin muutaman kerran. Liikuntaa saadakseen hän teki pyöräretken spitille, pitkälle, kapealle niemelle, jonka päässä olevassa laiturissa olimme nähneet muutaman purjeveneen. Siellä olikin vanha tuttavamme Juan, joka oli perheineen myös valmistautumassa luoteisväylän purjehdukselle. Heidän veneensä Amodiño on noin 20 metriä pitkä teräsketsi. Tapasimme heidät ensin Raiatealla, jolloin he olivat juuri tulleet uuden veneensä kanssa Uudesta Seelannista ja olivat matkalla Kap Hornille, ja seuraavan kerran näimme heidän veneensä Honolulussa.

Spitillä oli myös norjalaisen purjehtijan teräsvene, joka oli tullut luoteisväylää pitkin, mutta itse kippari oli palannut Norjaan kertomaan seikkailustaan. Lisäksi siellä oli Antiguan lipun alla purjehtiva 60 - jalkainen vene.

Dutch Harbor, 1.7.2008
Päivät toisensa jälkeen ovat olleet sateisia ja sumuisia. Opaskirjan mukaan Aleuteilla on kesällä 26 sumuista päivää kuukaudessa. Kokemuksemme mukaan ainakin sadetta riittää jokaiselle päivälle. Sateesta huolimatta kävimme pyörillä tutustumassa sillan toisella puolella olevaan Unalaska Cityyn, jonka satama Dutch Harbor on. Kirjasto ilmaisine netteineen löytyi helposti. Kaupungin tärkein nähtävyys, oikeastaan saaren tunnus, ortodoksinen kirkko oli valitettavasti suljettu. Paikan yleisilme on jotenkin murheellinen. Rakennukset ovat olleet pitkään ilman hoitoa ja moni on tyhjillään. Uutta maanjäristyksen kestävää siltaa rakennetaan kuitenkin parhaillaan saarten välille, koulu, terveyskeskus ja kaupungintalo ovat lähes uusia, joten uskoa tulevaisuuteen on.


Eräänä päivänä pyöräillessämme spitille näimme lentokentän kupeessa rannalla ihmisiä jollan vieressä. Koska tunnistimme heidät purjehtijoiksi, menimme tietysti tervehtimään. Yllätyksemme oli melkoinen, kun totesimme, että he olivat Sophie ja Didier, ranskalainen pariskunta, joihin olimme tutustuneet toissa vuonna Tuamotun saaristossa. Spitillä oleva antigualaisvene oli heidän, emme vain olleet tunnistaneet sitä. Jouduimme keskeyttämään rupattelumme heti alkuunsa, koska meille tultiin kertomaan, että lentokone oli tulossa. Tien on oltava tyhjä aina kun kone nousee tai laskeutuu, koska kiitorata loppuu aivan tien reunaan. Viime vuonna joku auto ei ollut ehtinyt alta pois, ja lentokone oli törmännyt siihen. Sanoimme siis pikaisesti näkemiin ja sovimme tapaavamme myöhemmin.

Koska Aleuteilla ei ole karhuja, keskityimme vaihteeksi kasvien maailmaan. Menimme Pekan kiropraktikon vastaanottoapulaisen Robertan kanssa luontoretkelle. Hän kertoi meille myös saaren historiasta alkaen sen ensimmäisistä asuttajista, aleuteista, joihin myös hänen miehensä kuuluu. Sateisesta säästä huolimatta retki oli antoisa. Tutustuimme moniin kasveihin, joiden kasvupaikan vain paikallinen asukas voi tietää. Kiitos Robertan, näiden puuttomien saarten luonto avautui meille aivan uudella tavalla.


Kaikilla ulkomaisilla purjehtijoilla näyttää olevan lupavaikeuksia. Alex sai järjestettyä oman purjehduslupansa saarella käyneen tullivirkailijan avulla, mutta sekä espanjalaiset että ranskalaiset ovat vielä ilman purjehduslupaa. Kuten mekin, he luulivat, että Unalaska on ns. Port of Entry. Menimme viemään espanjalaisille meidän purjehduslupaongelmamme ratkaisumallit ja kävimme samalla tapaamassa ranskalaisia ystäviämme. Vierailumme osui sopivasti lounasaikaan, joten Sophien valmistaman lounaan ohessa kuuntelimme mielenkiinnolla heidän kertomuksiaan Etelänapamantereesta, missä he olivat viettäneet parisen kuukautta.

Eräänä iltana Karl Rigasta ilmestyi veneellemme juttelemaan. Hän kertoili mielenkiintoisesta elämästään. Oltuaan ensin New Yorkissa hitsaamassa pilvenpiirtäjiä, sitten Philadelphiassa ja Ketchikanissa töissä telakalla, hän saapui noin 9 vuotta sitten Dutch Harboriin sukeltajaksi ja vedenalaiseksi hitsaajaksi. Sukeltajakoulutuksen hän oli saanut aikanaan Rigassa. Saimme kopioida hänen tekemänsä vedenalaisen filmin Alaskasta ja Havaijilta. Hänellä on 38 - jalkainen Tayana, jota hän selvästi varustelee pidemmälle matkalle. Karl, jolla on ollut selkäongelmia ammattinsa vuoksi, opetti Pekalle selkäjumpan salaisuuksia ja vei hänet myös Unalaskan uimahalliin ja saunaan.


Pekka oli juuri palannut uimahallista ja Riitta lopettanut lattioiden pesun, kun veneemme kylkeen koputettiin. Katsoimme ulos ja näimme laiturilla virkapukuisia poliiseja. Ensimmäinen ajatuksemme oli tietysti, että nyt meitä viedään; Anchoragen tulli tietää sijaintimme ja on käskenyt häätää meidät maasta. Mutta ei, meidän asiamme näyttivät olevan kunnossa, toisin kuin meitä vastapäätä olevan asuntoveneen omistajan, sillä hänet oli ammuttu. Olimmeko kuulleet laukausta tai tappelun ääniä? Ei, me olimme olleet kirjastossa ja uimahallissa, emmekä olleet kuulleet mitään. Poliisien mukaan naapurimme oli ollut huumekauppias. Nyt asuntovene on ympäröity poliisien keltaisilla teipeillä.


Samana iltana Sophie ja Didier tulivat veneellemme. Nautimme Pekan tekemää keittoa ja vaihdoimme kuulumisia. Kaikille purjehtijoille kerääntyy monenlaista aineistoa, ja tietoja on hyvä vaihtaa. Ilta kului mukavasti syödessä ja jutellessa. Heidän ollessaan juuri lähdössä, veneemme kohdalle pysähtyi iloisesti huppelissa oleva kalastaja, joka kysyi, haluaisimmeko me kuningasrapua. Hän kertoi, että hänen mertansa olivat olleet täynnä rapuja, ja me saisimme saaliista niin paljon kuin vain haluaisimme. Me otimme ämpärillisen täyteen, ja vieraamme poistuivat mukanaan muovikassillinen ravunjalkoja. Pekalta meni muutamakin tunti rapujen keittämiseen, ja vasta noin kello kaksi saimme nauttia aamuyön rapuaterian. Mutta kyllä kannatti odottaa!


Tarkoituksemme oli jo lähteä, mutta sääennusteen otettuamme tulimme toisiin ajatuksiin: 40 solmua vastatuulta muutaman solmun vastavirrassa ei houkutellut. Keskiviikko, siis huominen, näyttäisi nyt oikealta ajoitukselta, mutta kuten kalastajat sanovat sääennusteesta, ”Odota 15 minuuttia, ja kaikki voi muuttua.”. Odotellessamme kiipesimme pienvenesataman vieressä olevalle vuorelle. Huipulla on  tähystysbunkkeri, ja kaikkialla lojuu romahtaneita teräsrakenteita. Ylhäällä on ollut myös muutama tykki, joiden pohjat ovat vielä jäljellä. Ne ovat muistoja toisesta maailmansodasta, jossa Aleutit näyttelivät tärkeää osaa Japanin ja USA:n välisessä sodassa. Vuorelle johtaa kaunis niittykukkien reunustama polku, ja huipulta avautuvat mahtavat maisemat yli Unalaskan kaupungin.



Viivyimme Unalaskassa kaikkiaan kaksi viikkoa. Oli hienoa tavata vanhoja tuttavia ja tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, mutta heti kun sää antoi mahdollisuuden, päätimme lähteä. Heinäkuun toinen päivä siirryimme Beringinmereltä Tyynelle Valtamerelle takaisin ruskeakarhujen valtakuntaan.

No comments:

Post a Comment