57º47,234´ N 152º25,586´W
Kodiak
Pekka palasi Alaskaan heti huhtikuun alussa kuvitellen, että voisi aloittaa veneen kunnostamisen ja maalaamisen. Kevät oli kuitenkin pahasti myöhässä. Maassa oli lunta vielä toista metriä ja lisää satoi lähes päivittäin. Tuuli oli usein myrskylukemissa, lämpötila oli öisin noin 10 astetta pakkasen puolella ja päivällä nollan tietämissä. Ensimmäiset viikot menivät lähinnä selviytymistaistelussa. Vaatteita oli pidettävä päällä niin paljon, että olo oli välillä kuin Michelin - ukolla. Suihkuun oli matkaa kilometrikaupalla, ja pesula avaisi ovensa vasta kauden alettua eli toukokuun loppupuolella. Oli siis pikku hiljaa alettava välttelemään julkisia paikkoja.
Kevät koitti kuitenkin vihdoin, ja veneen kunnostuskin pääsi vauhtiin. Kaikenlaista korjattavaa tuli esiin, olihan vene ollut käyttämättä yli puoli vuotta. Lämmityslaitteet temppuilivat, wc-pyntyn pohja oli mennyt säröille, maalaus- ja sähkötöitä oli vaikka muille jakaa jne. Mutta oli elämä välillä sosiaalistakin. Gustafsonit, joista oli jälleen korvaamatonta apua mm. tavarahankinnoissa, tulivat käymään, ja Helen ja Charlie, joiden luona saunoimme viime kesänä, sekä Charlien veli, joka toimii opettajana Sewardissa, piipahtivat veneellä. Kathy ja Vic Martin, joihin tutustuimme viime kesänä Kodiakilla, olivat myös tulleet laittamaan kuntoon venettään Capella III. Koska heidän veneensä oli jo vesillä ja asuttavassa kunnossa, kävin useasti heillä syömässä ja seurustelemassa.
Koti-Suomessa Saaran synnytys oli hermostuttavasti myöhässä, mutta vihdoin 7.5. tuli tieto, että poika on syntynyt ja kaikki on hyvin! Juhlimme tapahtumaa kuohuviinillä Capellassa Kathyn ja Vicin kanssa.
Sarema saatiin veteen aamulla toukokuun 12. päivä, ja iltaan mennessä kaikki laitteet oli saatu toimimaan. Riitta saapui Anchorageen 15. päivä aikataulun mukaisesti ja, mikä ilahduttavinta, kaikki matkatavaratkin olivat samassa koneessa. Riitta sopeutui yllättävän nopeasti aikaeroon. Hän oli jo seuraavana aamuna mukana tavarakuljetuksessa, ja saimme rahdattua vuokra-autolla mukavasti seuraavan legin ruokatarvikkeet veneeseen.
Lämmityslaitteiden kanssa oli ollut hankaluuksia pitkin kevättä, ja lopulta toinen sanoi sopimuksensa lopullisesti irti. Jouduimme hankkimaan kokonaan uuden laitteen, joka saapuikin ajallaan, mutta ilman termostaattia. Matkakuumetta alkoi kuitenkin olla ilmassa sen verran, että päätimme lähteä 21.5. Kodiakille vain toisen lämmityslaitteen varassa. Tankkasimme ennätyskallista, mutta meille silti vielä suhteellisen edullista, dieseliä tankit täyteen katsellen samalla, kuinka valkopäämerikotka nappasi kynsiinsä varomattoman lokin ja ryhtyi syömään sitä läheisen veneen maston nokassa.
Sääennuste lupasi pariksi päiväksi tyyntä ja sitten kovaa vastaista. Moottoroimme purjeiden auttaessa avomeren kautta Kodiakille. Rannan tuntumassa virtaukset olisivat olleet kovemmat ja tuuli vaihtelevaa. Ratkaisumme oli oikea. Saapuessamme noin kahden vuorokauden kuluttua Kodiakin satamaan taivas oli mustien pilvien peitossa, ja muutamaa tuntia myöhemmin alkoi kova tuuli. Seuraava aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämmintä säätä kesti koko rapufestivaalien ajan.
Capellan miehistö, Kathy, Vic, ystävänsä Ruth sekä tietysti laivakoira Skipper, oli saapunut Kodiakiin jo pari päivää aikaisemmin. Otimme heidän kanssaan rapufestivaaleista irti kaiken mahdollisen. Olimme seuraamassa juhlaparaatia, johon näyttivät osallistuvan lähes kaikki kaupungin asukkaat. Kävimme syömässä kuningasrapua 15 dollaria lautanen, josta olisi helposti riittänyt ainakin kolmelle. Rapu oli herkullista, vaikka täällä se syödäänkin pelkän voisulan kera samoin kuin Mainessa. Valkosipulilla maustettu majoneesi olisi ollut enemmän meidän mieleemme. Kävimme myös sourdough (hapanlettu) -aamiaisella 4-H kerhon tiloissa. Paikkaa ei ollut mitenkään mainostettu, mutta jostakin syystä sadat ihmiset olivat siitä tietoisia. Jouduimme jonottamaan pöytään pääsyä, mutta se kyllä kannatti. Ruoka oli hyvää, sitä oli runsaasti, ja tunnelma oli korkealla. Kävimme myös museoissa, joihin oli rapufestivaalien aikana ilmainen sisäänpääsy. Tutustuimme nyt ensi kertaa luonnontieteelliseen museoon, joka oli viime kesänä vasta rakenteilla. Kodiakin historiaan ja sen alkuasukkaisiin keskittyvässä Alutiiq Museossa oli mielenkiintoinen näyttely nimeltään Like a Face. Se koostui Ranskasta tuoduista naamareista, jotka ranskalainen tutkimusmatkailija oli 1800-luvulla kerännyt Kodiakilta ja Aleuteilta.
26.5 oli Memorial Day, jota voisi ehkä verrata meidän Vainajienpäiväämme. Menimme Capellan miehistön kanssa kalasatamaan seuraamaan alusten siunaamista. Paikalla oli kaksi Kodiakin ortodoksisen seurakunnan pappia, avustajia, joista joillakin oli käsissään ikoni, ristiä kantava pikku poika, siunatun veden vartija, satamamestari Marty, joka toimi VHF:llään viestinvälittäjänä pappien ja alusten välillä, sekä tietysti lukuisa määrä saarelaisia ja meitä merenkulkijoita. Papit siunasivat yksi toisensa jälkeen laiturin ohi ajavat kalastusalukset. Mukana oli myös satamahinaaja, joka ajoi niin läheltä laituria, että osui siihen ja oli pudottaa laiturin reunalla seisovan papin veteen. Sitten satamamestari Marty laski seppeleen, jossa oli hukkuneiden merimiesten ja merivartijoiden nimiä, viimeiseen alukseen, joka vei seppeleen merelle. Lopuksi pappi antoi myös meille siunauksensa, jonka otimme hartaina vastaan. Tilaisuus oli liikuttava, mutta myös selkeä muistutus meren armottomuudesta.
Kathy ja Ruth olivat ilmoittautuneet rapufestivaalien tennisturnaukseen. Siitä huolimatta, että Ruth ilmoitti ennen kisoja, ettei hän juokse yhdenkään pallon perään, he onnistuivat voittamaan kaikki mahdolliset pokaalit sekä kaksin- että nelinpelissä. Kathyn mukaan tämä todisti ainoastaan sen, ettei Kodiakilla kukaan harrasta tennistä. Olimme seuraamassa heidän viimeistä otteluaan, joka oli nelinpeli. Katsomossa oli meidän lisäksemme tennisturnauksen järjestäjä, joka toimi myös tuomarina, eli yksi ihminen vähemmän kuin pelikentällä. Säännöistä oli muutaman kerran hieman epäselvyyttä, mutta tuomarin neuvoteltua pelaajien kanssa, peliä voitiin taas jatkaa. Tärkeintä ilmeisesti oli, että kaikilla oli hauskaa ja että pokaalit olivat komeat!
Luoteisväylän kautta ensimmäisenä amerikkalaisveneenä Kanadan Halifaxista viime vuonna tullut purjevene ”Cloud Nine” oli talvehtinut Kodiakissa ja oli nyt valmistelemassa lähtöä itään. Kävimme Kathyn ja Vicin kanssa vierailulla heidän veneessään. Kippari Roger Swanson, sikafarmari Michiganista, kertoili matkoistaan. Hän oli vaimoineen kiertänyt maapallon, purjehtinut Antarktikalla ja käynyt monissa eksoottisissa paikoissa, kuten Suomessa. He olivat laittaneet nyt veneensä myyntiin, koska Roger kertoi tuntevansa itsensä liian vanhaksi (78 v.) uusiin koitoksiin. Cloud Nine on noin 17 metriä pitkä lasikuituvene, joka on rakennettu aikana, jolloin ainevahvuudet olivat vielä riittäviä.
Eräänä iltana tuli satamamestarin apulainen Monty kertomaan, että jostakin kalastusaluksesta oli soitettu heidän toimistoonsa ja valitettu, muutaman drinkin jälkeen tietysti, että meidän Suomen lippumme on korkeammalla kuin saalingissa oleva USA:n vieraslippu. Oli vielä uhkailtu, että he tulevat hoitamaan asian, jos ei lipun paikka muutu. Pekka kertoi Montylle, että ketsissä kansallisuuslipun paikka on mesaanin mastossa. Keskustelimme pitkään kansainvälisistä liputussäännöistä, ja Monty näki jopa niin paljon vaivaa, että tarkisti asian myöhemmin sekä netistä että muilta kansainvälisiltä purjehtijoilta. Hän tuli seuraavana iltana kertomaan Pekan olevan oikeassa. Monty kutsui meidät samalla Sons of Norway -yhdistyksen tapaamiseen, joka pidettiin seuraavana maanantaina. Koska tapaaminen oli potluck eli nyyttikestit, veimme mukanamme Pekan valmistaman espanjalaisen tortillan. Ilta oli mukava, syötävää oli ylenpalttisesti, ja tapasimme jälleen mielenkiintoisia ihmisiä.
Pekka oli kärsinyt selkäkivuista jo Sewardissa, mutta ne olivat häipyneet sopivasti ennen liikkeelle lähtöä. Nyt Kodiakissa kivut palasivat, ja Pekan oli ajoittain lähes mahdoton liikkua. Selkäkipuihin haettiin apua fysioterapeutti Debbieltä, jota Kodiakin satamamestari Marty oli suositellut. Marty hoiti varauksen tekemisen ja kuljetukset. Hoidon jälkeen vietimme mukavan illan Martyn ja Marionin uudessa kodissa, jonka olimme nähneet puolivalmiina viime kesänä. Talo on uskomattoman hienolla paikalla korkealla töyräällä. Kodiakin satamaan johtava pääväylä kulkee aivan heidän ikkunansa alta. Heillä on autotallin yläpuolella B&B, jossa on kolmen huoneen majoitustilat. Tiedämme siis paikan minne mennä, jos ja kun purjehdus joskus lakkaa kiinnostamasta.
Olimme tutustuneet samassa laiturissa olevan kalastusaluksen ystävälliseen ja puheliaaseen kippariin. Hän kertoi kalastaneensa Kodiakilla jo vuosia, nykyisin kahden poikansa kanssa. Hänen kertomansa mukaan Kodiakin kalastajien välillä vallitsee toveruus, jollaista ei muualla tapaa. Hän oli juuri myynyt vanhan veneensä ja ostanut uuden, käytetyn, täällä hyvin tyypillisen monitoimiveneen, jolla hän kalastaa nyt ruijanpallasta (halibutia) siimalla ja myöhemmin lohta joko verkolla tai kurenuotalla. Päivää ennen lähtöämme, kun rahtasimme ruokaa veneelle, hän tuli kysymään syömmekö kalaa. Myönteisen vastauksen kuultuaan, hän antoi meille pussillisen pallasta, vähintäänkin 3 kiloa. Maksusta ei tietenkään ollut puhettakaan. Taisimme hankkia kalastuslisenssimme turhaan, kala kun tulee perattuna veneeseen.
Ennen Kodiakin kaupungista lähtöämme, meidän oli vielä selvitettävä purjehduslupamme päättymisen seuraamukset. Pekka oli ymmärtänyt, että purjehduslupa on mahdollista uusia joissakin osavaltioissa, mm. Alaskassa, mutta ei esim. Floridassa eikä Kaliforniassa. Olimme ajatelleet, että asia olisi hoidettavissa Kodiakin mukavan tulliviranomaisen Timin kanssa, johon olimme tutustuneet viime kesänä. Tim oli kuitenkin lähetetty Afganistaniin, ja toimisto oli suljettu. Puhelinkeskustelu Anchoragen toimiston kanssa päättyi toivottomaan tulokseen, sillä olimme kohdanneet todellisen byrokraatin. Hänen mukaansa meidän piti lähteä USA:sta 3.6. mennessä ja olla toisessa maassa, tässä tapauksessa Kanadassa, vähintään 15 vuorokautta. Sitten voisimme palata takaisin USA:han ja hakea uutta purjehduslupaa. Tämä olisi merkinnyt 1000 mailin purjehdusta Kanadaan ja sieltä takaisin vastatuuleen sama matka. Tämä ei vaikuttanut meistä mitenkään houkuttelevalta vaihtoehdolta, joten haimme faxitse pidennystä vielä voimassaolevaan purjehduslupaamme elokuun loppuun asti. Vastaus tuli varsin ripeästi, Request Denied!. Kun veneemme nimikin oli muuttunut virallisessa kirjeenvaihdossa muotoon SUREMA, tilanne alkoi tuntua lievästi sanottuna ahdistavalta.
Kerroimme ongelmastamme Martylle, joka ryhtyi tapansa mukaan toimeen. Olimme hänen avustuksellaan yhteydessä sekä Suomen Los Angelesin konsulaattiin että Suomen kunniakonsuliin Anchoragessa. Molemmat ymmärsivät hankalan tilanteemme, mutta eivät voineet juuri auttaa. Marty keskusteli asiasta jopa Alaskan senaattori Stevensin toimiston kanssa. Kerroimme Martylle, mitä Hawaiin Customs and Immigration oli kertonut meille vuotta aikaisemmin eli, että purjehduslupamme mentyä umpeen, voimme jatkaa purjehdusta USA:n vesillä, kunhan hankimme ns. Customs Fee Decalin, 27,50 $, ja ilmoittaudumme joka satamassa. Marty soitti suoraan Honoluluun ja kysyi, miten meidän tulisi menetellä. Ohjeet olivat täysin yhtenevät vuotta aikaisemmin saamiemme tietojen kanssa eli ostetaan decal ja ilmoittaudutaan joka satamassa. Mikä lasketaan satamaksi, on suuri kysymys, jota emme aio selvittää. Ostimme siis internetin kautta decalin ja pyysimme postittamaan sen Dutch Harborin satamamestarille. Lähetimme Dutch Harboriin vielä emailin, jossa ilmoitimme, että olemme tulossa Aleuteille parin viikon kuluessa. Se, mikä hieman huolestuttaa, on kahden viranomaisen täysin eri tulkinta samasta asiasta. Päätimme kuitenkin lähteä kohti Aleutteja 4.6. aamulla, jolloin purjehduslupamme on jo mennyt umpeen, raportoimatta kenellekään lähtöämme.
Kodiak
Pekka palasi Alaskaan heti huhtikuun alussa kuvitellen, että voisi aloittaa veneen kunnostamisen ja maalaamisen. Kevät oli kuitenkin pahasti myöhässä. Maassa oli lunta vielä toista metriä ja lisää satoi lähes päivittäin. Tuuli oli usein myrskylukemissa, lämpötila oli öisin noin 10 astetta pakkasen puolella ja päivällä nollan tietämissä. Ensimmäiset viikot menivät lähinnä selviytymistaistelussa. Vaatteita oli pidettävä päällä niin paljon, että olo oli välillä kuin Michelin - ukolla. Suihkuun oli matkaa kilometrikaupalla, ja pesula avaisi ovensa vasta kauden alettua eli toukokuun loppupuolella. Oli siis pikku hiljaa alettava välttelemään julkisia paikkoja.
Kevät koitti kuitenkin vihdoin, ja veneen kunnostuskin pääsi vauhtiin. Kaikenlaista korjattavaa tuli esiin, olihan vene ollut käyttämättä yli puoli vuotta. Lämmityslaitteet temppuilivat, wc-pyntyn pohja oli mennyt säröille, maalaus- ja sähkötöitä oli vaikka muille jakaa jne. Mutta oli elämä välillä sosiaalistakin. Gustafsonit, joista oli jälleen korvaamatonta apua mm. tavarahankinnoissa, tulivat käymään, ja Helen ja Charlie, joiden luona saunoimme viime kesänä, sekä Charlien veli, joka toimii opettajana Sewardissa, piipahtivat veneellä. Kathy ja Vic Martin, joihin tutustuimme viime kesänä Kodiakilla, olivat myös tulleet laittamaan kuntoon venettään Capella III. Koska heidän veneensä oli jo vesillä ja asuttavassa kunnossa, kävin useasti heillä syömässä ja seurustelemassa.
Koti-Suomessa Saaran synnytys oli hermostuttavasti myöhässä, mutta vihdoin 7.5. tuli tieto, että poika on syntynyt ja kaikki on hyvin! Juhlimme tapahtumaa kuohuviinillä Capellassa Kathyn ja Vicin kanssa.
Sarema saatiin veteen aamulla toukokuun 12. päivä, ja iltaan mennessä kaikki laitteet oli saatu toimimaan. Riitta saapui Anchorageen 15. päivä aikataulun mukaisesti ja, mikä ilahduttavinta, kaikki matkatavaratkin olivat samassa koneessa. Riitta sopeutui yllättävän nopeasti aikaeroon. Hän oli jo seuraavana aamuna mukana tavarakuljetuksessa, ja saimme rahdattua vuokra-autolla mukavasti seuraavan legin ruokatarvikkeet veneeseen.
Sääennuste lupasi pariksi päiväksi tyyntä ja sitten kovaa vastaista. Moottoroimme purjeiden auttaessa avomeren kautta Kodiakille. Rannan tuntumassa virtaukset olisivat olleet kovemmat ja tuuli vaihtelevaa. Ratkaisumme oli oikea. Saapuessamme noin kahden vuorokauden kuluttua Kodiakin satamaan taivas oli mustien pilvien peitossa, ja muutamaa tuntia myöhemmin alkoi kova tuuli. Seuraava aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämmintä säätä kesti koko rapufestivaalien ajan.
Capellan miehistö, Kathy, Vic, ystävänsä Ruth sekä tietysti laivakoira Skipper, oli saapunut Kodiakiin jo pari päivää aikaisemmin. Otimme heidän kanssaan rapufestivaaleista irti kaiken mahdollisen. Olimme seuraamassa juhlaparaatia, johon näyttivät osallistuvan lähes kaikki kaupungin asukkaat. Kävimme syömässä kuningasrapua 15 dollaria lautanen, josta olisi helposti riittänyt ainakin kolmelle. Rapu oli herkullista, vaikka täällä se syödäänkin pelkän voisulan kera samoin kuin Mainessa. Valkosipulilla maustettu majoneesi olisi ollut enemmän meidän mieleemme. Kävimme myös sourdough (hapanlettu) -aamiaisella 4-H kerhon tiloissa. Paikkaa ei ollut mitenkään mainostettu, mutta jostakin syystä sadat ihmiset olivat siitä tietoisia. Jouduimme jonottamaan pöytään pääsyä, mutta se kyllä kannatti. Ruoka oli hyvää, sitä oli runsaasti, ja tunnelma oli korkealla. Kävimme myös museoissa, joihin oli rapufestivaalien aikana ilmainen sisäänpääsy. Tutustuimme nyt ensi kertaa luonnontieteelliseen museoon, joka oli viime kesänä vasta rakenteilla. Kodiakin historiaan ja sen alkuasukkaisiin keskittyvässä Alutiiq Museossa oli mielenkiintoinen näyttely nimeltään Like a Face. Se koostui Ranskasta tuoduista naamareista, jotka ranskalainen tutkimusmatkailija oli 1800-luvulla kerännyt Kodiakilta ja Aleuteilta.
26.5 oli Memorial Day, jota voisi ehkä verrata meidän Vainajienpäiväämme. Menimme Capellan miehistön kanssa kalasatamaan seuraamaan alusten siunaamista. Paikalla oli kaksi Kodiakin ortodoksisen seurakunnan pappia, avustajia, joista joillakin oli käsissään ikoni, ristiä kantava pikku poika, siunatun veden vartija, satamamestari Marty, joka toimi VHF:llään viestinvälittäjänä pappien ja alusten välillä, sekä tietysti lukuisa määrä saarelaisia ja meitä merenkulkijoita. Papit siunasivat yksi toisensa jälkeen laiturin ohi ajavat kalastusalukset. Mukana oli myös satamahinaaja, joka ajoi niin läheltä laituria, että osui siihen ja oli pudottaa laiturin reunalla seisovan papin veteen. Sitten satamamestari Marty laski seppeleen, jossa oli hukkuneiden merimiesten ja merivartijoiden nimiä, viimeiseen alukseen, joka vei seppeleen merelle. Lopuksi pappi antoi myös meille siunauksensa, jonka otimme hartaina vastaan. Tilaisuus oli liikuttava, mutta myös selkeä muistutus meren armottomuudesta.
Kathy ja Ruth olivat ilmoittautuneet rapufestivaalien tennisturnaukseen. Siitä huolimatta, että Ruth ilmoitti ennen kisoja, ettei hän juokse yhdenkään pallon perään, he onnistuivat voittamaan kaikki mahdolliset pokaalit sekä kaksin- että nelinpelissä. Kathyn mukaan tämä todisti ainoastaan sen, ettei Kodiakilla kukaan harrasta tennistä. Olimme seuraamassa heidän viimeistä otteluaan, joka oli nelinpeli. Katsomossa oli meidän lisäksemme tennisturnauksen järjestäjä, joka toimi myös tuomarina, eli yksi ihminen vähemmän kuin pelikentällä. Säännöistä oli muutaman kerran hieman epäselvyyttä, mutta tuomarin neuvoteltua pelaajien kanssa, peliä voitiin taas jatkaa. Tärkeintä ilmeisesti oli, että kaikilla oli hauskaa ja että pokaalit olivat komeat!
Luoteisväylän kautta ensimmäisenä amerikkalaisveneenä Kanadan Halifaxista viime vuonna tullut purjevene ”Cloud Nine” oli talvehtinut Kodiakissa ja oli nyt valmistelemassa lähtöä itään. Kävimme Kathyn ja Vicin kanssa vierailulla heidän veneessään. Kippari Roger Swanson, sikafarmari Michiganista, kertoili matkoistaan. Hän oli vaimoineen kiertänyt maapallon, purjehtinut Antarktikalla ja käynyt monissa eksoottisissa paikoissa, kuten Suomessa. He olivat laittaneet nyt veneensä myyntiin, koska Roger kertoi tuntevansa itsensä liian vanhaksi (78 v.) uusiin koitoksiin. Cloud Nine on noin 17 metriä pitkä lasikuituvene, joka on rakennettu aikana, jolloin ainevahvuudet olivat vielä riittäviä.
Eräänä iltana tuli satamamestarin apulainen Monty kertomaan, että jostakin kalastusaluksesta oli soitettu heidän toimistoonsa ja valitettu, muutaman drinkin jälkeen tietysti, että meidän Suomen lippumme on korkeammalla kuin saalingissa oleva USA:n vieraslippu. Oli vielä uhkailtu, että he tulevat hoitamaan asian, jos ei lipun paikka muutu. Pekka kertoi Montylle, että ketsissä kansallisuuslipun paikka on mesaanin mastossa. Keskustelimme pitkään kansainvälisistä liputussäännöistä, ja Monty näki jopa niin paljon vaivaa, että tarkisti asian myöhemmin sekä netistä että muilta kansainvälisiltä purjehtijoilta. Hän tuli seuraavana iltana kertomaan Pekan olevan oikeassa. Monty kutsui meidät samalla Sons of Norway -yhdistyksen tapaamiseen, joka pidettiin seuraavana maanantaina. Koska tapaaminen oli potluck eli nyyttikestit, veimme mukanamme Pekan valmistaman espanjalaisen tortillan. Ilta oli mukava, syötävää oli ylenpalttisesti, ja tapasimme jälleen mielenkiintoisia ihmisiä.
Pekka oli kärsinyt selkäkivuista jo Sewardissa, mutta ne olivat häipyneet sopivasti ennen liikkeelle lähtöä. Nyt Kodiakissa kivut palasivat, ja Pekan oli ajoittain lähes mahdoton liikkua. Selkäkipuihin haettiin apua fysioterapeutti Debbieltä, jota Kodiakin satamamestari Marty oli suositellut. Marty hoiti varauksen tekemisen ja kuljetukset. Hoidon jälkeen vietimme mukavan illan Martyn ja Marionin uudessa kodissa, jonka olimme nähneet puolivalmiina viime kesänä. Talo on uskomattoman hienolla paikalla korkealla töyräällä. Kodiakin satamaan johtava pääväylä kulkee aivan heidän ikkunansa alta. Heillä on autotallin yläpuolella B&B, jossa on kolmen huoneen majoitustilat. Tiedämme siis paikan minne mennä, jos ja kun purjehdus joskus lakkaa kiinnostamasta.
Olimme tutustuneet samassa laiturissa olevan kalastusaluksen ystävälliseen ja puheliaaseen kippariin. Hän kertoi kalastaneensa Kodiakilla jo vuosia, nykyisin kahden poikansa kanssa. Hänen kertomansa mukaan Kodiakin kalastajien välillä vallitsee toveruus, jollaista ei muualla tapaa. Hän oli juuri myynyt vanhan veneensä ja ostanut uuden, käytetyn, täällä hyvin tyypillisen monitoimiveneen, jolla hän kalastaa nyt ruijanpallasta (halibutia) siimalla ja myöhemmin lohta joko verkolla tai kurenuotalla. Päivää ennen lähtöämme, kun rahtasimme ruokaa veneelle, hän tuli kysymään syömmekö kalaa. Myönteisen vastauksen kuultuaan, hän antoi meille pussillisen pallasta, vähintäänkin 3 kiloa. Maksusta ei tietenkään ollut puhettakaan. Taisimme hankkia kalastuslisenssimme turhaan, kala kun tulee perattuna veneeseen.
Ennen Kodiakin kaupungista lähtöämme, meidän oli vielä selvitettävä purjehduslupamme päättymisen seuraamukset. Pekka oli ymmärtänyt, että purjehduslupa on mahdollista uusia joissakin osavaltioissa, mm. Alaskassa, mutta ei esim. Floridassa eikä Kaliforniassa. Olimme ajatelleet, että asia olisi hoidettavissa Kodiakin mukavan tulliviranomaisen Timin kanssa, johon olimme tutustuneet viime kesänä. Tim oli kuitenkin lähetetty Afganistaniin, ja toimisto oli suljettu. Puhelinkeskustelu Anchoragen toimiston kanssa päättyi toivottomaan tulokseen, sillä olimme kohdanneet todellisen byrokraatin. Hänen mukaansa meidän piti lähteä USA:sta 3.6. mennessä ja olla toisessa maassa, tässä tapauksessa Kanadassa, vähintään 15 vuorokautta. Sitten voisimme palata takaisin USA:han ja hakea uutta purjehduslupaa. Tämä olisi merkinnyt 1000 mailin purjehdusta Kanadaan ja sieltä takaisin vastatuuleen sama matka. Tämä ei vaikuttanut meistä mitenkään houkuttelevalta vaihtoehdolta, joten haimme faxitse pidennystä vielä voimassaolevaan purjehduslupaamme elokuun loppuun asti. Vastaus tuli varsin ripeästi, Request Denied!. Kun veneemme nimikin oli muuttunut virallisessa kirjeenvaihdossa muotoon SUREMA, tilanne alkoi tuntua lievästi sanottuna ahdistavalta.
Kerroimme ongelmastamme Martylle, joka ryhtyi tapansa mukaan toimeen. Olimme hänen avustuksellaan yhteydessä sekä Suomen Los Angelesin konsulaattiin että Suomen kunniakonsuliin Anchoragessa. Molemmat ymmärsivät hankalan tilanteemme, mutta eivät voineet juuri auttaa. Marty keskusteli asiasta jopa Alaskan senaattori Stevensin toimiston kanssa. Kerroimme Martylle, mitä Hawaiin Customs and Immigration oli kertonut meille vuotta aikaisemmin eli, että purjehduslupamme mentyä umpeen, voimme jatkaa purjehdusta USA:n vesillä, kunhan hankimme ns. Customs Fee Decalin, 27,50 $, ja ilmoittaudumme joka satamassa. Marty soitti suoraan Honoluluun ja kysyi, miten meidän tulisi menetellä. Ohjeet olivat täysin yhtenevät vuotta aikaisemmin saamiemme tietojen kanssa eli ostetaan decal ja ilmoittaudutaan joka satamassa. Mikä lasketaan satamaksi, on suuri kysymys, jota emme aio selvittää. Ostimme siis internetin kautta decalin ja pyysimme postittamaan sen Dutch Harborin satamamestarille. Lähetimme Dutch Harboriin vielä emailin, jossa ilmoitimme, että olemme tulossa Aleuteille parin viikon kuluessa. Se, mikä hieman huolestuttaa, on kahden viranomaisen täysin eri tulkinta samasta asiasta. Päätimme kuitenkin lähteä kohti Aleutteja 4.6. aamulla, jolloin purjehduslupamme on jo mennyt umpeen, raportoimatta kenellekään lähtöämme.
No comments:
Post a Comment